MirjamiParant1

Isäni sodat

Suomalaisen itsenäisyyden historiankirjoitusta löytyy monista pöytälaatikoista.

Isäni, joka ei juurikaan puhunut sotavuosistaan, oli kuitenkin kirjoittanut muistelmansa, jotka nyt pengoin arkistoistani.

Onneksi, hän oli tallentanut kokemuksensa sodista, jotka olivat hänelle elämän ja kuoleman kenttiä.

Tuskinpa olisin isäni sotakokemuksiin jaksanut nuorempana perehtyäkään. Sodathan oli jo käyty ja meillä nuorilla oli katse erilaiseen tulevaisuuteen.

- - -

Tänään 6.12.2018, itsenäisyytemme 101 -vuotispäivänä, luen isäni kirjoittamaa tekstiä. 

Teksti alkaa otsikolla 'Talvisota'.

Lokakuussa 1939 isäni, 25 -v., kutsutaan 'ylimääräisiin kertausharjoituksiin'.

Määräys oli kokoontua Varkauden kansakoululle, jossa puutteellisia armeijan varusteita jaettiin. Oli vain asetakki ja vyö. Kokardi piti laittaa omaan hattuun.

Koululta miehet vietiin juna-asemalle, jonne oli kerääntynyt pitkälle radan vartta saapunut saattajien joukko. Kun juna  lähti liikkeelle, yhdestä vaunosastosta kajahti laulu: "Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa, Sinuun koskea ei väkivalta saa".

Juna vei miehet Savonlinnaan, jossa he marssivat kaupungin lyseolle järjestäytymään.

Isästäni tuli Jalkaväkirykmentti 35:n ensimmäisen pataljoonan konekivääriampuja, jota tehtävää hän toteutti talvi- ja jatkosodan ajan.

Savonlinnasta miehet vietiin junalla kohti Karjalan rajaseutua - 'sinne jonnekin'. He majoittuivat telttoihin, synkkään korpeen Impilahden ja Suistamon pitäjien rajamaille, jossa tekivät linnoitustöitä.

Lopulta piti lähteä liikkeelle, kun Stalinin ja Molotovin käskystä vihollisjoukot alkoivat uhkaavasti lähestyä. Ensimmäinen vihollisen pommilasti tyhjeni suomalaisten niskaan Uuksujärven kylässä.

Joulukuun 16 -17. päivinä isäni pataljoona taisteli vihollisosastoa vastaan ja voitti. Siitä he saivat rohkeutta ja itseluottamusta.

- - -

Isäni äiti kuoli helmikuun 3. ja isälleni myönnettiin vapaata hautajaisia varten.

Muutama päivä, ennen hautajaisiin lähtöään, isäni, vartiossa ollessaan, haavoittui vasempaan ohimoonsa ja hän uskoi jo lähtevänsä äitinsä mukana ikuisen rauhan maahan. 

Äitinsä hautajaisissa, isälläni on valkoinen sidos päänsä ympärillä. Vanhempi veljensä Heikki, seisoo äitinsä kirstun vierellä. Seuraavana päivänä hän kaatui.

Sota jatkui avoimessa maastossa. Suojana oli vain lumi, joka vihollisen tykkitulen seurauksena muuttui mustaksi. Monet isäni aseveljet joutuivat luovuttamaan vartiopaikkansa ja nukkuvat nyt ikiunta sankariahudoissaan.

Maaliskuun 13. päivänä 1940, isäni nousi seisomaan konekiväärinsä viereen ja katseli etumaastoon. Venäläiset sotilaat siinä keräsivät aseitaan ja kaatuneita sotilaitaan.

Sota oli päättynyt, mutta rauhanehdot eivät olleet vielä selvillä.

- - -

Jatkosota alkaa 1941.

Isäni muistelee jatkuvaa marssimista. J.R. 30:n II pataljoonan marssia Leppävirralta Varkauteen n. 20 km:n matkan. 

10. heinäkuuta 1941 alkoi marssi kohti Sortavalaa. Isäni oli ryhmän nuorin ja miettikin, että nuoria säästettiin nyt pahimmilta hyökkäyksiltä.

Venäläisten vastarinta oli sitkeää. Silti, kylä kylän jälkeen ne joutuivat perääntymään.

Suomalaiset etenivät hyvässä järjestyksessä ja ylittivät Syvärin.

Syksyllä taistelut kävivät kiivaina. Monet pohtivat, mitä tästä lopulta tulee. Oltuaan jo Gawrilowskajassa, oli joukko-osasto jäämässä vihollisen saartamaksi. Kiväärinjohtaja, kersantti Häikiö, näki ajoissa tilanteen ja johti joukot pois ennen saartorenkaan sulkeutumista.

Hyökkäyssodan käyminen oli raskasta ja uuvutti monet.

Lopulta, hyökkäyssota päätettiin lopettaa ja kaivauduttiin asemiin.

Kiduttava asemasota (11.1.1942 - 1.6.1944) kestikin sitten puolitoistavuotta, jonka ajan isäni toteaa olleen tylsää vartiointia etulinjan pesäkkeissä.

Vartiovuorojen lomassa saattoi tehdä puhdetöitä, joita sitten vietiin lomamatkoilla kotiin.

Monet lapset saivat isänsä veistämän keinuhevosen tai isoäiti puisen joulutähden.

Isäni oli mm. hevosten kengityssepän opissa ja loppuajan toimikin oppi-isänsä keralla rykmentin hevosten kengittäjänä.

Isäni oli myös laulukuorossa ja opiskeli kuoronjohtamista. 

- - -

Siviilissä, isäni kävi taistelua, jota kutsun selviytymiseksi.

Mielialojensa vaihtelut, yölliset painajaiset ja oman paikkansa löytyminen yhteiskunnassamme, eivät olleet helppoja. Isänsä velvoittama maanviljelys ei häntä kiinnostanut. Niinpä hän kehitti useita erilaisia työmalleja.

Kauppias, taksiyrittäjä, seppä, toimittaja, historioitsija, kanttori jne.  Lahjakas mies, jonka unelma musiikin monitaitajasta jäi sotatantereille. 

Lapsia syntyi parin vuoden välein, joista itse olen keskimmäinen.

Olin 'isän poika', vaikka tyttö olenkin.  Isä oli minulle turva ja läheisyys. 

- - -

Kiitän isääni (1.9.1914 - 05.10.2005) suuresta rakkaudestaan ja voimastaan, jonka hän ehdottomasti antoi isänmaansa hyväksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

9Suosittele

9 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (15 kommenttia)

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Huumori ja harrastukset pelastivat.

Ilman niitä, sodasta tulleet olisivat olleet ilmeettömiä, kuolemankuvia.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Tämä maa on verellä lunastettu. Hymistelyn aika on ohi!

Käyttäjän RitvaPuolakka kuva
Ritva Puolakka

Kiitos Mirjami koskettavasta kirjoituksestasi. Oma isäni ei sodassa ehtinyt olla, mutta enoni oli joutunut jo 17-vuotiaana ja paljoakaan hän ei niistä ajoista puhunut, joskus kertoi, että paras nuoruus siellä meni.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Ritva, kiitos!

Itselläni on myös lähisukumme kokemuksia sodasta.

Enoni, joka usein otti meitä lapsia kotiinsa, kun äitimme oli väsynyt, oli myös sodankäynyt.

Toisin, kuin isäni, hän, enoni, löysiensä välit joi. Teki työtä Varkauden paperitehtaalla koneenhoitajana.

Erkki -enoni, istui keittiön tuolilla, jalka toisen jalan päällä ja puhui sotakokemuksiaan, löysikännissä.

Me, lapset, suhtauduimme siihen, kuin lasten on tapana. Kuulimme, mutta emme kuunnelleet.

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola

Kerroit Mirjami tuttua tapaillen,
isäni, kolme sotaa vaan kertonut ei mitä kuullut en,
sanaili vain; ne sodat sodittu on ne sotia oikukkaan kohtalon.
Joskus silloin kun sotakaverit, isäni komppanian yhteiset,
Kokoontuvat meillä.
Me pikkuiset pojat korvat höröllään, saimme kuulla.
Kannas ja monet seudut muut, sotahistoriaa, sanoisin, sankaruutta.
Sota loppui ja kansa itsenäinen, keräs voimansa yhdistäen.
Varmistui Suomi, kansallinen, itsenäinen.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Suomi on maa, jota ulkovallat ei pysty murtamaan.

Maamme mahtavat miehet, pysäyttävät heti
paholaisten yritykset!

Näin se on!

Käyttäjän AnukatariinaSolonen kuva
Anukatariina Solonen

Isäni haavoittui jatkosodassa, mutta onnistui rakentamaan hienon elämän tuon traumaattisen kokemuksen jälkeen. Vaikka hän on melko perinteinen arvomaailmaltaan, totesi hän tässä lähiaikoina nykyajan "isänmaallisten" öyhötyksestä: "Ei, en minä noitten ja heidän ahdasmielisten arvojensa puolesta taistellut."

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Uusi ikäpolvi tekee omat ratkaisunsa.

Arvot ovat merkityksellisiä, mutta oman paikkansa tunnistaminen arvojen ristiriidassa, saattaa tuottaa vaikeutta.

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Anteeksi pikkutarkkuuteni, mutta venäjän kielessä ei ole w-kirjainta, kuten ei alkuperäisessä suomessakaan. Lieneekö saksalainen translitterointi; siellä Volgakin on Wolga.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Pekka, kiitos palautteestasi!

Isäni muistelmissa näyttää tuo w -kirjain olevan. Olen itsekin tarkka suomenkielen suhteen, mutta venäjän kieli on minulle kieliopillisesti vieras.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Tein psykologian opintojeni loppuvaiheessa tutkimusta sotaveteraanien selviytymisestä sodan jälkeisessä elämässään.

Suurimmalle osalle, vertaisryhmät olivat merkittävimmät.

Kodeissa sodan kokemuksista ei haluttu puhua.

Isäni hautajaisissa yllätyin, kun veteraanikuoro kajautti kirkossa laulun; veteraanin iltahuuto!

Isäni oli käynyt säännöllisesti ryhmässä, jossa sodankäyneet miehet jakoivat kokemuksiaan ja tunteitaan.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

"Isäni muistelee jatkuvaa marssimista. J.R. 30:n II pataljoonan marssia Leppävirralta Varkauteen n. 20 km:n matkan."

Kotikunnastani Vehmersalmella perustettu ns. komppania 6/JR30 "Ville" kuului myös tähän pataljoonaan sen kolmantena komppaniana. Ainut enoni kaatui tämän komppanian riveissä Talin taistelussa kesäkuun lopulla 1944...

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Tosi surullista Sinulle ja perheellenne. Käyn aina eri kaupunkien hautausmailla, joista etsin myös sankarihautausmaat. Jokaisen taistelleen menetys on raskas, mutta erityisesti katson noita 1944 sodan viime hetkillä menehtyneitä.

Käyttäjän jvahe kuva
Juha Vahe

Jos isälläsi on muistelmia enemmän, ja kiinnostaa, ne voi aika vaivattomasti julkaista e-kirjana. Itse en tuossa https://www.bod.fi/kirjakauppa/kiestingistae-viipu... mitenkään tähdännyt 6.12. tuntumaan, vaan olisin tuon kaikin mokomin voinut julkaista jo syyskuussa, oli vain muuta kiirettä.

Ihan mielenkiintoisia nuo julkaisemasi otteet olivat.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Kiitos, Juha!

Muistelmansa ova melko laajat ja tuossa kirjoituksessani käytän vain keskeisimmät kohdat.

Toisaalta, kasvuvuosieni kokemus ja tunnelmat ovat osa isäni sotahistoriaa.

Psykologian opinnoissani olen tehnyt yhden tutkimuksen Kaunialan sotavammasairaalassa, mutta se on melko suppea.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset