MirjamiParant1

Isät ja tytöt - sodan hiljaiset kärsijät

Mies, jonka siittiöstä sain alkuni, oli pakotettu sotimaan. Nuorena, juuri elämäänsä valmistautuvana, hänet kutsuttiin maansa palvelijaksi. Sotimaan parikymppisenä.

Silloin, kun nuoruus kutsuu areenoille, toiveiden mahdollisuuksille. Silloin nuoruuden merkitys katoaa.

Mies, nuoruutensa parhaassa, joutui tappajaksi. Rintamalla vaihtoehtoja ei ollut.

Vanhimmat lapsensa hän kohtasi lomillaan. Tytöt eivät enää isäänsä tunteneet.

Kasvoin perheessä, jossa sota eli ja voi hyvin.

Isäni yöllisissä huudoissa, päivien peloissa, aamujen epätoivoissa.

Silti, hän halusi olla lapsilleen täydellinen isä. Rakkautensa suuri jakaja.

Sitä hän oli kuolemaansa asti. Rakastava isä. Peloton taistelija.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Lapsi ei kyseenalaista. Hyväksyy ja rakastaa.

Sodan vaurioittamat miehet (toisaalla myös naiset)ovat uhreja.

Myös lapsensa ovat uhreja. Sodan jälkeen syntyneet ikäpolvet ovat vanhempiensa ahdistuksen ja surun kantajia.

Palaan tähän, jos saan palautetta.

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

Isä tai vasta nuori - kävin yhteiskoulun ja juhlasalin seinässä oli marmorilaattaan kaiverrettuina koulun kaatuneet oppilaat. Äitiensä lapsia.

Sodassahan minunkin isäni oli, mutta siitä kuulin vain ohimennen kun suvun miehet keskustelivat päivällisten jälkeen. Kaikkien kotona sitä ei huomannut, ei meilläkään, mutta varmaan raskasta jos sodan haavat eivät arpeutuneet. Silti varmaan alitajunnassa kaikilla sodassa olleilla. Kukin sitten käsitteli kokemansa miten käsitteli, kriisiapuahan ei silloin ollut.

Uhreina olen pitänyt vain kaatuneita, ja jotta voisi ajatella toisin pitäisi tietää miten isäsi sen itse koki, ja haluaisiko edes että sodan käyneenä miehenä mainittaisiin uhrina. Sotainvalidienkaan en ole kuullut puhuvan itsestään uhreina.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Seija, anteeksi, että vasta nyt palaan.

Uhrin roolista; isäni ei koskaan kokenut itseään uhrina, Oikeastaan hän ei puhunut. Muistan joskus Syvärin mainituksi ja kerran näin itkevän isäni, kun hän kertoi seisseensä puun takana, jonne luodit viuhuivat.

Aikanaan, psykologian opinnoissani, tein tutkimusta sodassa olleiden taistelijoiden sodan jälkeisestä selviytymisestä, jolloin haastatteluista kävi ilmi, että perheelle ei haluttu viestiä/jakaa muistoja. Traumaattisia kokemuksia jaettiin vertaisryhmässä, johon isänikin oli kuulunut.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset